Jahtinurkka - Tarinoita muumimetsältä

Se oli ollut mukavan lämmin kevätpäivä. Nyt aurinko oli laskemassa ja minä pakkaamassa metsästysvarusteitani. Reppu täyttyi vaimon leipomista leivonnaisista; kääretorttu, pikkuleipiä, mustikkapiirakkaa... Vaikka saalis jäisi tänä iltana saamatta, ei vatsa aikakaan jäisi tyhjäksi. En kyllä uskonut jääväni saaliitta, viime päivinä suon laidalla oli nähty muumeja telmimässä useammin kuin kerran.

Nappasin eteisen naulakosta rynnäkkökiväärin tarvikkeineen ja huusin vaimolle hyvät yöt poistuessani viilenevään ulkoilmaan. Auringonlasku värjäsi maiseman oranssiksi, valaisten kulkuni kohti Karvaperän turvesuota. Kukaan ei oikein osannut sanoa miksi tuo alue viehätti muumeja niin kovasti, yleensähän ne viihtyvät paremmin pelloilla ja muilla paikoilla joissa on edes vähän suojaavaa kasvillisuutta. Joskus kuulaana yönä saattoi kuulla niiden kimeät 'hii!', 'hii!' kiljahtelut kotipihaan saakka. Joka tapauksessa, sadan kilometrin säteellä Karvaperä oli takuuvarmin paikka saada muumi kaadettua.

Saapuessani suon laitaan alkoi olla jo melko hämärää, joten en aikaillut turhia. Puolijuoksua nousin lähimmän turvekasan päälle, laskin repun alas ja pinosin eväät sen päälle. Nopea kuulostelu ja vilkuilu lähiympäristöön ei paljastanut yhtään muumia. Tiesin kuitenkin, että enää olisi vain ajan kysymys koska mumppaturvat vainuaisivat mehevän mustikkapiirakan tuoksun. Suuntasin askeleeni kohti suon laitaa, yrittäen katsella mahdollisimman hyvää passipaikkaa.

Noin sadan metrin päässä syötistäni oli helvetillisen iso maasta revitty männynkanto. Valitsin sen väijytyspaikakseni ja istahdin alas. Juuri tällaiset hetket tekivät metsästyksestä kaiken vaivan arvoista; tyyni odotus ja valmistelevat toimenpiteet, lippaan täyttö rauhallisesti hymisten ennen kiihkeää tapposirkusta... Mielessä pyöri elämän suuret kysymykset, mikä on olemassaolomme tarkoitus, miten ihmismielen oudot syöverit toimivat, mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen, saisinko kiskottua Britney Spearsin nahkahousut jalkaani ilman vaseliinia, miten lepakot aistivat tilan...

Ajatukseni keskeyttivät äänekkäät, lähestyvät 'hi hii!', 'hii!' -huudot. Käänsin aseeni yötähtäimet päälle, vedin vaiennetusti luistin taakse ja annoin patruunan liukua piippuun. Metallinen kilahdus kaikui korvissani äänekkäänä kuin jakoavaimen putoaminen kaikuluotaimelta piilottelevassa sukellusveneesä, ja tunsin kuinka kylmä hiki alkoi valua otsalleni. Tähtäinten läpi näin kahden sangen isokokoisen muumiuroksen tassuttelevan kohti syöttiäni. Muutama sekunti vielä, ja ne olisivat ampumaetäisyydellä. Kuulin omien sydämenlyöntieni tihenevän saaliin lähesyessä askel askeleelta. Uskalsin tuskin hengittää. Hikinen kourani puristui tiukemmin aseen kahvan ympärille ja sormeni puristui liipasimelle. Vedin keuhkot täyteen ilmaa ja pidättelin hengitystäni, päästäen saaliin vielä muutaman askeleen lähemmäs. Kuulin jo niiden askeleet kasteisella turpeella, maistoin suussani veren maun ja haistoin lähestyvän riistan eläimellisen hajun. Yhtäkkiä maailma pimeni.

Nopea vilkaisu kelloon kertoi että olin maannut taju kankaalla lähes pari tuntia. Saalis oli tehnyt selvää syötistäni ja liuennut paikalta ajat sitten. Napsautin aseeni varmistimen päälle ja lähdin kävelemään kohti kotia. Toista kertaa en selvinpäin metsälle lähtisi.