Jahtinurkka - Tarinoita muumimetsältä

Se oli kylmä Tammikuinen iltapäivä. Olin ollut tarkistamassa laitumia siltä varalta että olisin unohtanut syksyllä ajaa joitakin lehmiä takaisin navettaan. Kylmä viima puri kasvoja, kiiltonahkakengät upposivat hankeen ja kirosin mielessäni että olin päätynyt Melkan kauluspaitaan kunnon talvitakin sijaan. Aina ei voi voittaa, tuumasin ja purin hammasta yhteen.

Parin tunnin tarpomisen jälkeen aloin olla varma, ettei laitumella ollut kantturan kantturaa, ja jos oli, niin pirunko väliä. Kyllähän ne keväällä löytäisi. Katsahdin huurteista Rolexiani. Parin tunnin päästä tulisi pimeä; oli lähdettävä nyt tai ei koskaan. Pimeän tultua en ikinä löytäisi Zetoriani. Lähdin kiertämään Kyrsäkankaan turvesuon poikki, vaikka se teki matkasta kilometrin verran pidemmän. Siellä arktiset pasaatituulet olivat puhaltaneet ylimääräiset lumet huis vitun nevadaan, ja käveleminen oli helpompaa.

Puolen matkan paikkeilla tuuli teki vihonviimeiset tepposet: ujeltava puhuri nappasi isoisän perintökarvareuhkan! Perkele, tämä peli ei vetele, tuumasin ja yritin juosta kallisarvoisen päähineen perään. Hattu kieri edelläni kuin huonossa Bulgarialaisessa huumorielokuvassa, hypähtäen ulottumattomiin aina kun luulin syöksyni osuvan kohdalleen. Viimeisen sukellukseni tuloksena täräytin turpani paljaaseen kallioon, ja etuhampaani kierivät hankeen. Vittuuntuneena koko elämään yleensä nousin käsieni varaan, ja näin sen.

Jumalauta, muuminperkele kieppuroitsi kivenheiton päässä edessäni. Se ei selvästikään ollut vainunnut minua, sillä se jatkoi häsläämistään melko huolettomana. Se oli sangen komea yksilö; ehkä siinä sadanviidenkymmenen kilon paikkeilla, nuori vasa. Saatana soikoon, kiroilin mielessäni. Silloin harvoin kun tuollainen metsästäjän unelma sattuu kohdalle, minä olen tietysti jättänyt konekiväärini traktoriin!

Apaattisena pengoin taskujani, josko siellä olisi jotain, jota voisi käyttää aseena. Hampaaton, jäinen turpavärkkini taipui virnistykseen kun tunsin reisitaskussa sitruunanmuotoisen esineen. Käsikranaatinperkele! Luojan kiitos tyhjäsin taskuni harvemmin kuin ulkohuusin sontaämpärin. Kranaatti taisi olla jäänyt taskunpohjalle armeija-ajoiltani.

Nyt piti käden olla vakaa, toista tilaisuutta ei tulisi. Arvioin etäisyyden muuminvasaan noin pariksikymmeneksi metriksi, harasin sokkaan kiinni olemattomilla hampaillani, ja heitin. Sokka tiukasti huulten välissä valmistauduin seuraamaan ilotulitusta, kun vaistosin, että jokin oli mennyt pieleen.

Kranaatti oli jäätynyt kiinni kämmeneeni! Uusi, voimallisempi riuhtaisu reväytti hauikseni ja kranaatti irtosi lentäen suurin piirtein oikeaan suuntaan. Sydän kylmänä seurasin sen lentoa, joka ei olisi voinut olla parempi vaikka sen olisi nakannut itse Tahko Pihkala! Muutamaa mikrometriä ennen kuin kranaatti olisi hipaissut muumia turpaan, se räjähti, ja hetkeä myöhemmin räjähtivät tärykalvoni. Painauduin kallionkylkeä vasten kun muuminsuolet alkoivat sataa kaikkialle sadan metrin säteellä. Yritin hymyillä, mutta suuhuni jäätynyt sokka laimensi ilmeeni mielipuoliseksi irvistykseksi. Tämä se vasta oli elämää!